Juuri näin antoi Viro Euroviisuissa pisteitä Venäjälle. Sen valossa, mitä viime aikoina on Tallinnassa tapahtunut, tuntuu hieman epäilyttävältä.
Minulta on paljon viime aikoina kysytty, mitä Suomessa asuvana virolaisena ajattelen pronssisoturipatsaan kiistasta. Joudun tunnustamaan, että vasta silloin, kun sitä kysyttiin, ajattelin, että niin .... mitä ajattelen siitä?
On jännä huomata, miten etäiseksi olen jäänyt kaikkeen siihen, mitä Virossa tapahtuu. Tätäkin pronssisotilaspatsaan-kiistaa en ottanut alussa tunteella ollenkaan. Kun äiti soitti ja kertoi kauhukuvia Tallinnasta aloin ymmärtää, mistä on kysymys.
Mistä tämä patsaskiista ennen-kaikkea minulle kertoo?
Ennekaikkea näkee tässä Venäjän asenteen suhteessa entisiin neuvostoliiton valtioihin. Heidän käyttäytymisensä antaa ymmärtää, että jollain ajattelun tasolla heidän mielestä Viro on edelleen Neuvostoliiton liittovaltio.
Toisaalta se kertoo tieteenkin epäonnistuneesta venäläisten integrointipolitiikasta. Venäläiset näyttävät olevansa juurettomia Virossa. Näyttää siltä, että tämä patsas ja siihen liittyvät tapahtumat ovat olleet suuri osa heidän identiteettiä. Se identiteetti on "Viron vapauttajien" identiteetti. Se on ollut hyvä syy olla ja pysyä maassa.
On väitetty, että koko mellakan takana on ollut itse Moskova ja Kreml. Parhaillaan Viron SUPO selvittää asioita, mutta kun kyseessä on Venäjä sillä tuloksella ei taitaa olla paljon merkitystä. Joka tapauksessa, minusta tuntuu, että mellakka on ollut jonkun liekkiin puhaltama. En muista, että koskaan Virossa olisi jälkeen Interrinne puolueen itsenäistymisen aikana ollut niin mittavaa yhteentörmäystä virolaisten ja venäläisten välillä. Tuntuu kummalliselta, että yhtäkkiä vaan sellainen mellakka syntyi.
Minua nämä tapahtumat ovat saanet ajattelemaan uudella tavalla. On ollut viimeiset kymmenisen vuotta oikein turvallinen olo. Nyt tuntuu, ettei se olekaan ihan selvä juttu.
sunnuntai 13. toukokuuta 2007
tiistai 8. toukokuuta 2007
Rohkaisun voima
Seurakuntamme täytti 5 v. 2.5. ja juhlaviikon tapahtumat on nyt takanapäin. Minua rohkaisi erityisesti seurakuntamme vapaaehtoistyöntekijöille järjestetty kiitosilta. Illallinen katettiin viidellekymmenelle ja tunnelma oli taivaissa, sanoisin.
Täytyy sanoa, että sellaista yhdessä tekemisen/olemisen tunnetta en ole koskaan seurakuntamme historian aikana kokenut. Tämä oli siis hyvin voimakas kokemus minulle myös tunnetasolla. Monet kerrat jouduin pidättämään itkua (ilosta), jotta saisin sanottavani sanotuksi.
Mutta kun itse istuin penkissä annoin kyynelten vaan valua – ilosta ja kiitollisuudesta Jumalalle. Kun sitten tuli Arjan ja Pekan vuoro, en voinut muuta kun ihmetellä, miten sopivalla tavalla he rohkaisivat meidän vapaaehtoisia. He toisaalta rohkaisivat, mutta myös haastoivat katsomaan eteenpäin, löytämään oma paikka ja olemaan uskollisia tehtävässään.
Minä olen innostunut!
Muutamia kuvia illasta Niittylahden Jarilta, josta muuten kohta tulee pastorin puoliso :-)
Tero - aina valmiina palvelemaan
Ruoka oli hyvä ja seura vielä parempi! Pekka virittää jo kitaraa...
Täytyy sanoa, että sellaista yhdessä tekemisen/olemisen tunnetta en ole koskaan seurakuntamme historian aikana kokenut. Tämä oli siis hyvin voimakas kokemus minulle myös tunnetasolla. Monet kerrat jouduin pidättämään itkua (ilosta), jotta saisin sanottavani sanotuksi.
Mutta kun itse istuin penkissä annoin kyynelten vaan valua – ilosta ja kiitollisuudesta Jumalalle. Kun sitten tuli Arjan ja Pekan vuoro, en voinut muuta kun ihmetellä, miten sopivalla tavalla he rohkaisivat meidän vapaaehtoisia. He toisaalta rohkaisivat, mutta myös haastoivat katsomaan eteenpäin, löytämään oma paikka ja olemaan uskollisia tehtävässään.
Minä olen innostunut!
Muutamia kuvia illasta Niittylahden Jarilta, josta muuten kohta tulee pastorin puoliso :-)
Tero - aina valmiina palvelemaan
Ruoka oli hyvä ja seura vielä parempi! Pekka virittää jo kitaraa...
Manchesterissa uutta oppimassa
Olin viime viikolla 2 päivää Manchesterissa. Matka liittyi GLS 2007 johtajuuskonferenssin järjestelyihin. Paikalla oli itse Bill Hybels sekä muuta tiimiä Willow Creek seurakunnasta, sekä noin 100 Euroopan GLS konferenssien järjestäjää. Menin sinne lähinnä työkokoukseen, mutta yllättäen sainkin paljon enemmän.
David Loveless aloitti pe. iltana puhumalla siitä, miten tehdään mahdottomia asioita. Hänen pääpointtinsa oli se, että jotta voisimme tehdä mahdottomia, meidän täytyy nähdä näkymättömiä. Täytyy siis elää siinä todellisuudessa, mikä on jo totta Jumalan valtakunnassa (ja ehkä myös omassa päässä), mutta ei ole vielä konkretisoitunut.
Illalla oli mukava viettää aikaa tiimimme kanssa eri kirkkokunnista ja seurakunnista. Tuli puhuttu paljon Suomen seurakuntien elämän ajankohtaista kysymyksistä sekä tutustuttu moneen ihanaan ihmiseen.
Seuraava päivä oli sitten täysi työpäivä, jossa pohdimme GLS 2007 konferenssiin liittyviä asioita. GLS on tullut Suomeen jäädäkseen. Oli upea huomata suomalaisen tiimin intoa konferenssin järjestämisessä ja sen markkinoimisessa. Jos itse on kokenut jotain erinomaista, siitä on helppoa kertoa myös tutulle, työkaverille tms. Ja juuri sitä edellisen vuoden konferenssi oli. Kerrassaan MAINIO! Tuli myös mieleen se, miten aloitimme GLS tapahtuman Suomessa ja miten vaikea sen alku olikaan. Paljon ennakkoluuloja ja käsityksiä, mutta onneksi myös monien saama rohkaisu erialisista Willow Creek tapahtumista kautta aikojen.
Iltapäivällä meidän oli mahdollisuus sitten kysyä Bill Hybelsiltä mitä vaan J. Kyseessä oli workshop, jossa Bill Hybels antoi neuvoa seurakuntaan ja johtamiseen liittyvissä kysymyksissä. Se oli erittäin valaiseva ja hyvä kokemus.
Samana päivänä sitten Manchester Unitedille kävi, niin kuin kävi ja näimme monia murheellisia kasvoja kun palasimme lentokentälle ja kotiin…
David Loveless aloitti pe. iltana puhumalla siitä, miten tehdään mahdottomia asioita. Hänen pääpointtinsa oli se, että jotta voisimme tehdä mahdottomia, meidän täytyy nähdä näkymättömiä. Täytyy siis elää siinä todellisuudessa, mikä on jo totta Jumalan valtakunnassa (ja ehkä myös omassa päässä), mutta ei ole vielä konkretisoitunut.
Illalla oli mukava viettää aikaa tiimimme kanssa eri kirkkokunnista ja seurakunnista. Tuli puhuttu paljon Suomen seurakuntien elämän ajankohtaista kysymyksistä sekä tutustuttu moneen ihanaan ihmiseen.
Seuraava päivä oli sitten täysi työpäivä, jossa pohdimme GLS 2007 konferenssiin liittyviä asioita. GLS on tullut Suomeen jäädäkseen. Oli upea huomata suomalaisen tiimin intoa konferenssin järjestämisessä ja sen markkinoimisessa. Jos itse on kokenut jotain erinomaista, siitä on helppoa kertoa myös tutulle, työkaverille tms. Ja juuri sitä edellisen vuoden konferenssi oli. Kerrassaan MAINIO! Tuli myös mieleen se, miten aloitimme GLS tapahtuman Suomessa ja miten vaikea sen alku olikaan. Paljon ennakkoluuloja ja käsityksiä, mutta onneksi myös monien saama rohkaisu erialisista Willow Creek tapahtumista kautta aikojen.
Iltapäivällä meidän oli mahdollisuus sitten kysyä Bill Hybelsiltä mitä vaan J. Kyseessä oli workshop, jossa Bill Hybels antoi neuvoa seurakuntaan ja johtamiseen liittyvissä kysymyksissä. Se oli erittäin valaiseva ja hyvä kokemus.
Samana päivänä sitten Manchester Unitedille kävi, niin kuin kävi ja näimme monia murheellisia kasvoja kun palasimme lentokentälle ja kotiin…
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi. Julkaistu Suomen Viikkolehdessä 17.4.2007
Luin äskettäin Adrian Plassin kirjan Vierailu (Päivä Osakeyhtiö 2004), jossa seurakunnan Perustaja oli tullut vierailulle seurakuntaan katsomaan, miten hommat sujuvat.
Kirja kuvasi mielekkäällä ja puhuttelevalla tavalla sitä, kuinka kaukana itse asiassa seurakunta oli sen Perustajan antamasta perustehtävästä.
Kun lueskelin Plassin värikkäitä kuvauksia mehukkaalla kielellä, nousi mieleen, entä jos Perustaja tulisikin käymään vapaaseurakunnassa?
Miten olemme onnistuneet?
Vuonna 1923 edeltäjämme määrittivät Vapaakirkon perustehtäväksi uskonelämän herättämisen ja säilyttämisen. Nämä kaksi keskeistä asiaa nousevat selkeästi Raamatusta seurakunnan perustehtäväksi. Siksi me olemme täällä.
Olemmeko onnistuneet? Kyllä, jos ajattelemme, että liike lähti liikkeelle muutamista ihmisistä ja Vapaakirkossa on tänään runsaat 14 300 jäsentä — tämä on merkittävä asia. Siitä kiitos Jumalalle ja niille, jotka ennen meitä ovat tehneet työtä.
Melkein liikutun, kun katson vanhoja kuvia miehistä ja naisista valtakunnan asialla milloin polkupyörillä, milloin mopoilla tai sitten apostolinkyydillä. Palo herättää kansamme on ollut niin suuri, että kaikki muu on ollut toisijaista. Työtä tehtiin innosta ja palosta, jonka oli saanut aikaan Jumalan rakkaus.
Toki edeltäjämme eivät olleet — niin kuin emme mekään — täydellisiä, mutta he hoitivat hyvin heille annetun tehtävän, paremmin kuin monet vierestä katsojat olisivat osanneet odottaa.
Entä tänään, nyt? Olemmeko me nuoremmat enemmän uskonelämän säilyttäjiä kuin herättäjiä? Säilytämmekö vain sitä, mitä edeltäjämme ovat saaneet aikaan? Olemme kiitollisia siitä, kun kirkkokuntamme jäsenmäärä pysyy samana ja iloitsemme pienestä kasvusta.
Mieleeni tupsahtaa kysymys: ”Missä ovat meidän 14 000?” Miten aiomme täyttää osuutemme? Miten juoksemme meille annetun viestiosuuden?
Onko seurakunta missannut herätyksen?
Kirjoitan tätä artikkelia isossa kauppakeskuksessa Helsingissä, ympärilläni on tuhansia ihmisiä. Todennäköisesti vain muutamat heistä ovat löytäneet tien Jumalan luo ja seurakuntaan.
Usein kuulen puheita herätyksestä, jossa herätystä ihannoidaan ja romantisoidaan. Nähdään tuhansia ihmisiä laulamassa Halleluja-hymniä kädet kohotettuina isoilla stadioneilla tai esirukousjonoja kokouksien päätyttyä.
Nämä kuvat eivät anna todellista kuvaa siitä, mistä herätyksessä on kysymys ja miltä herätys ylipäätänsä Suomessa näyttäisi.
Herätystä odotetaan ja rukoillaan, mutta todellisuudessa seurakunnat tavoittavat vain hyvin pienen osan ihmisistä.
Harvemmin ajatellaan, mitä herätys oikeasti merkitsee. Itse asiassa jossain mielessä Suomessa eletään herätyksen aikoja. Olen tämän kuuden vuoden aikana, kun olen asunut Espoossa, nähnyt isoja muutoksia yhteiskunnassamme. Tällaiset muutokset saavat ihmiset kysymään jonkun kestävämmän perään. Hengellistä suuntautumista ja etsintää on paljon. Mutta tämä etsintä ei välttämättä tänään johda kristillisiin seurakuntiin.
Väittäisin, että elämme juuri nyt herätyksen aikoja Suomessa, mutta ongelmana on se, että ihmiset eivät enää osaa etsiä Jumalaa seurakunnista vaan jostain muualta. Onko seurakunta tyrinyt herätyksen?
Voisiko Vapaakirkko moninkertaistua?
Vuonna 2001 seurasimme Jumalan kutsua ja muutimme perheen kanssa Espooseen. Koimme yhdessä tiimimme kanssa, että Jumalan sydämellä on aloittaa uusi seurakunta alueella. Meillä ei ollut paljonkaan kokemusta, mutta tiesimme, että Jumala oli kutsunut meidät tänne.
Alusta lähtien toimintaamme ohjaavana ajatuksena oli se, että haluamme tavoittaa seurakunnattomia.
Ensimmäisten kolmen vuoden aikana emme nähneet yhtään uskoontuloa. Olimme joskus jopa epätoivoisia ja ajattelimme, että tuleeko tästä mitään? Jumalan rohkaisemana jatkoimme eteenpäin ja tänään voimme sanoa, että melkein 50 % kasvustamme tulee Vapaakirkon ulkopuolelta.
Joskus kuulee ajatuksia, että uusien seurakuntien istuttaminen olisi ikään kuin jollain tavalla kevyttä tai jopa kevytmielistä toimintaa. Kuuden vuoden kokemuksella varmaan koko tiimimme voi sanoa, että sitä se ei ole.
Uusien seurakuntien istuttaminen ei ole mekaanista rakenteiden luomista ja jäsenkirjojen siirtämistä vaan määrätietoista ihmisten tavoittamista evankeliumilla. Se on edellytyksien luomista uuden hengellisen elämän syntymiseksi.
Euroopassa ei ole montaa evankelikaalista mega-seurakuntaa. Sen sijaan näyttää siltä, että ne kirkot ja herätysliikkeet, jotka ovat panostaneet uusien seurakuntien synnyttämiseen kasvukeskuksiin, ovat kokeneet myös voimakasta kasvua.
Esimerkkinä voisimme tuoda vaikka Saksan Vapaakirkon tai Englannin kirkon uudistusliikkeen, (jossa seurakuntaistutuksella hieman erilainen merkitys, mutta silti sama sisältö).
Vaikka Suomessa on viime vuosikymmeninä istutettu uusia seurakuntia, se ei ole silti kovin yleistä. Paljon seurakuntia on syntynyt erimielisyyksien takia, mikä on huono lähtökohta terveen seurakuntayhteisön syntymiseen.
Sen sijaan, että seurakuntien istuttaminen on satunnaista, se voisi olla kirkon yhteinen kasvustrategia.
On myös näyttöä siitä, että uusien seurakuntien syntyminen lisää myös olemassa olevien seurakuntien aktiivisuutta.
Jossittelen hieman: jos vuonna 2001 pääkaupunkiseudulla olisi aloitettu 10 samanlaista projektia kuin Espoossa aloitettiin, meillä olisi hyvin todennäköisesti kymmenen noin sadan hengen seurakuntaa tällä alueella.
Mitä se olisi vaatinut? Jokaiseen sellaiseen projektiin olisi tarvittu noin viiden hengen tiimi, joka olisi muuttanut alueelle, sekä tiimin johtajan vuoden palkka. Eli olisimme tarvinneet 50 tehtävään valmennettua innokasta istuttajaa ja vähän rahaa.
Espoon seurakuntaistutuksen kokemuksella voin sanoa, että nykyisessä hengellisessä ja sosiaalisessa tilanteessa Vapaakirkko voisi hyvinkin moninkertaistua seuraavan 30 vuoden aikana.
Paikallisseurakunta on maailman toivo
Nämä Bill Hybelsin sanat ovat syöpyneet muistiini. Millään muulla yhteisöllä maan päällä ei ole näin suuria mahdollisuuksia. Paikallisseurakunnalla on ainoa todellinen elämää muuttava sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Voisi myös sanoa, että ilman tätä sanomaa maailma on toivoton.
Meille seurakuntina ei siis ole jätetty ainoastaan suurta mahdollisuutta vaan myös suuri vastuu. Ihmisten ikuinen kohtalo riippuu siitä, miten me hoidamme tehtävämme.
Valitettavasti länsimainen kristillisyys on menettänyt uskottavuutensa ja juuri sen takia Jumalaa etsitään muualta kun kirkosta.
Meidän on katsottava peiliin ja kysyttävä, millainen on se hengellisyys, jota itse elämme. Tarkoittaako seurakunnan toimintaan osallistuminen levähdystaukoa raskaan työviikon jälkeen vai maailman tärkeimmän tehtävän toteuttamista? Olenko riittävän vapaa lähtemään, kun Jeesus sanoo: ”Seuraa minua”?
Haluan erityisesti haastaa omaa sukupolveani. Uskon siihen, että meidän 60–70 -luvuilla syntyneiden pitäisi erityisesti kantaa huolta siitä, miten meidän sukupolvellemme käy suhteessa evankeliumiin.
Itse asiassa tämä Adrian Plassin fiktiivinen tarina Perustajan vierailusta perustuu tosiasiaan, että niin tulee käymään. Perustaja on tulossa!
”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”
Kirja kuvasi mielekkäällä ja puhuttelevalla tavalla sitä, kuinka kaukana itse asiassa seurakunta oli sen Perustajan antamasta perustehtävästä.
Kun lueskelin Plassin värikkäitä kuvauksia mehukkaalla kielellä, nousi mieleen, entä jos Perustaja tulisikin käymään vapaaseurakunnassa?
Miten olemme onnistuneet?
Vuonna 1923 edeltäjämme määrittivät Vapaakirkon perustehtäväksi uskonelämän herättämisen ja säilyttämisen. Nämä kaksi keskeistä asiaa nousevat selkeästi Raamatusta seurakunnan perustehtäväksi. Siksi me olemme täällä.
Olemmeko onnistuneet? Kyllä, jos ajattelemme, että liike lähti liikkeelle muutamista ihmisistä ja Vapaakirkossa on tänään runsaat 14 300 jäsentä — tämä on merkittävä asia. Siitä kiitos Jumalalle ja niille, jotka ennen meitä ovat tehneet työtä.
Melkein liikutun, kun katson vanhoja kuvia miehistä ja naisista valtakunnan asialla milloin polkupyörillä, milloin mopoilla tai sitten apostolinkyydillä. Palo herättää kansamme on ollut niin suuri, että kaikki muu on ollut toisijaista. Työtä tehtiin innosta ja palosta, jonka oli saanut aikaan Jumalan rakkaus.
Toki edeltäjämme eivät olleet — niin kuin emme mekään — täydellisiä, mutta he hoitivat hyvin heille annetun tehtävän, paremmin kuin monet vierestä katsojat olisivat osanneet odottaa.
Entä tänään, nyt? Olemmeko me nuoremmat enemmän uskonelämän säilyttäjiä kuin herättäjiä? Säilytämmekö vain sitä, mitä edeltäjämme ovat saaneet aikaan? Olemme kiitollisia siitä, kun kirkkokuntamme jäsenmäärä pysyy samana ja iloitsemme pienestä kasvusta.
Mieleeni tupsahtaa kysymys: ”Missä ovat meidän 14 000?” Miten aiomme täyttää osuutemme? Miten juoksemme meille annetun viestiosuuden?
Onko seurakunta missannut herätyksen?
Kirjoitan tätä artikkelia isossa kauppakeskuksessa Helsingissä, ympärilläni on tuhansia ihmisiä. Todennäköisesti vain muutamat heistä ovat löytäneet tien Jumalan luo ja seurakuntaan.
Usein kuulen puheita herätyksestä, jossa herätystä ihannoidaan ja romantisoidaan. Nähdään tuhansia ihmisiä laulamassa Halleluja-hymniä kädet kohotettuina isoilla stadioneilla tai esirukousjonoja kokouksien päätyttyä.
Nämä kuvat eivät anna todellista kuvaa siitä, mistä herätyksessä on kysymys ja miltä herätys ylipäätänsä Suomessa näyttäisi.
Herätystä odotetaan ja rukoillaan, mutta todellisuudessa seurakunnat tavoittavat vain hyvin pienen osan ihmisistä.
Harvemmin ajatellaan, mitä herätys oikeasti merkitsee. Itse asiassa jossain mielessä Suomessa eletään herätyksen aikoja. Olen tämän kuuden vuoden aikana, kun olen asunut Espoossa, nähnyt isoja muutoksia yhteiskunnassamme. Tällaiset muutokset saavat ihmiset kysymään jonkun kestävämmän perään. Hengellistä suuntautumista ja etsintää on paljon. Mutta tämä etsintä ei välttämättä tänään johda kristillisiin seurakuntiin.
Väittäisin, että elämme juuri nyt herätyksen aikoja Suomessa, mutta ongelmana on se, että ihmiset eivät enää osaa etsiä Jumalaa seurakunnista vaan jostain muualta. Onko seurakunta tyrinyt herätyksen?
Voisiko Vapaakirkko moninkertaistua?
Vuonna 2001 seurasimme Jumalan kutsua ja muutimme perheen kanssa Espooseen. Koimme yhdessä tiimimme kanssa, että Jumalan sydämellä on aloittaa uusi seurakunta alueella. Meillä ei ollut paljonkaan kokemusta, mutta tiesimme, että Jumala oli kutsunut meidät tänne.
Alusta lähtien toimintaamme ohjaavana ajatuksena oli se, että haluamme tavoittaa seurakunnattomia.
Ensimmäisten kolmen vuoden aikana emme nähneet yhtään uskoontuloa. Olimme joskus jopa epätoivoisia ja ajattelimme, että tuleeko tästä mitään? Jumalan rohkaisemana jatkoimme eteenpäin ja tänään voimme sanoa, että melkein 50 % kasvustamme tulee Vapaakirkon ulkopuolelta.
Joskus kuulee ajatuksia, että uusien seurakuntien istuttaminen olisi ikään kuin jollain tavalla kevyttä tai jopa kevytmielistä toimintaa. Kuuden vuoden kokemuksella varmaan koko tiimimme voi sanoa, että sitä se ei ole.
Uusien seurakuntien istuttaminen ei ole mekaanista rakenteiden luomista ja jäsenkirjojen siirtämistä vaan määrätietoista ihmisten tavoittamista evankeliumilla. Se on edellytyksien luomista uuden hengellisen elämän syntymiseksi.
Euroopassa ei ole montaa evankelikaalista mega-seurakuntaa. Sen sijaan näyttää siltä, että ne kirkot ja herätysliikkeet, jotka ovat panostaneet uusien seurakuntien synnyttämiseen kasvukeskuksiin, ovat kokeneet myös voimakasta kasvua.
Esimerkkinä voisimme tuoda vaikka Saksan Vapaakirkon tai Englannin kirkon uudistusliikkeen, (jossa seurakuntaistutuksella hieman erilainen merkitys, mutta silti sama sisältö).
Vaikka Suomessa on viime vuosikymmeninä istutettu uusia seurakuntia, se ei ole silti kovin yleistä. Paljon seurakuntia on syntynyt erimielisyyksien takia, mikä on huono lähtökohta terveen seurakuntayhteisön syntymiseen.
Sen sijaan, että seurakuntien istuttaminen on satunnaista, se voisi olla kirkon yhteinen kasvustrategia.
On myös näyttöä siitä, että uusien seurakuntien syntyminen lisää myös olemassa olevien seurakuntien aktiivisuutta.
Jossittelen hieman: jos vuonna 2001 pääkaupunkiseudulla olisi aloitettu 10 samanlaista projektia kuin Espoossa aloitettiin, meillä olisi hyvin todennäköisesti kymmenen noin sadan hengen seurakuntaa tällä alueella.
Mitä se olisi vaatinut? Jokaiseen sellaiseen projektiin olisi tarvittu noin viiden hengen tiimi, joka olisi muuttanut alueelle, sekä tiimin johtajan vuoden palkka. Eli olisimme tarvinneet 50 tehtävään valmennettua innokasta istuttajaa ja vähän rahaa.
Espoon seurakuntaistutuksen kokemuksella voin sanoa, että nykyisessä hengellisessä ja sosiaalisessa tilanteessa Vapaakirkko voisi hyvinkin moninkertaistua seuraavan 30 vuoden aikana.
Paikallisseurakunta on maailman toivo
Nämä Bill Hybelsin sanat ovat syöpyneet muistiini. Millään muulla yhteisöllä maan päällä ei ole näin suuria mahdollisuuksia. Paikallisseurakunnalla on ainoa todellinen elämää muuttava sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Voisi myös sanoa, että ilman tätä sanomaa maailma on toivoton.
Meille seurakuntina ei siis ole jätetty ainoastaan suurta mahdollisuutta vaan myös suuri vastuu. Ihmisten ikuinen kohtalo riippuu siitä, miten me hoidamme tehtävämme.
Valitettavasti länsimainen kristillisyys on menettänyt uskottavuutensa ja juuri sen takia Jumalaa etsitään muualta kun kirkosta.
Meidän on katsottava peiliin ja kysyttävä, millainen on se hengellisyys, jota itse elämme. Tarkoittaako seurakunnan toimintaan osallistuminen levähdystaukoa raskaan työviikon jälkeen vai maailman tärkeimmän tehtävän toteuttamista? Olenko riittävän vapaa lähtemään, kun Jeesus sanoo: ”Seuraa minua”?
Haluan erityisesti haastaa omaa sukupolveani. Uskon siihen, että meidän 60–70 -luvuilla syntyneiden pitäisi erityisesti kantaa huolta siitä, miten meidän sukupolvellemme käy suhteessa evankeliumiin.
Itse asiassa tämä Adrian Plassin fiktiivinen tarina Perustajan vierailusta perustuu tosiasiaan, että niin tulee käymään. Perustaja on tulossa!
”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”
sunnuntai 1. huhtikuuta 2007
Kulttuurien törmäystä :-)
On ollut pieni tauko blogissa ja ihmiset ovat jo kyselleet, että tuleeko jatkoa. Toki! Tästä tulee... Olen ihan yllättynyt suosiosta :-)
Oli syntymäpäiväni! Aamulla heräsin perheen lauluun ja halauksiin/onnentoivotuksiin. Lahjaksi sain kymmenen korkealaatuista T-paitaa!!! Se osui oikein nappiin!
Vaikka olen jo vuodesta 2001 lähtien asunut Suomessa, en ole vieläkään tottunut siihen, ettei yllätysvieraita saapuu synttäriiltana käymään. Aina odotan, että joku yllättää oven takana. Minusta tuntuu, että Virossa on ihan eri merkitys synttäreillä. Siitä kertoo ehkä hyvin se, että kotiseurakuntani, Kehran seurakunta, lähettää AINA jäsenille syntymäpäiväkortin tai jos on paikan päällä, se annettaan koko seurakunnan edessä. Suomessa taas tuntuu, että joskus ei edes päiväsankari muistaa merkkipäivää :-)
Opin asian kantapään kautta tieteenkin. Laitoin joskus vuosia sitten srk:lle avoimen kutsun, että meillä on pannu kuumana ja kaikki ovat tervetulleita. Varasimme ruokaa noin 40 ihmiselle. Saatte arvata, kuinka monta tuli ja miten kauan me söimme synttärijämiä :-).
Mietin, että onko kysymys ainoastaan toisenlaisesta tavasta, vai onko kysymys jostakin syvemmästä. Kulttuuriantropologiaopintoni eivät riitä tekemään mitään perusteellista analyysia, mutta täytyy todeta, että ihmisten kehuminen ihan vaan siitä syystä, että hän on olemassa, ei ole kovin suomalaista.
Mielestäni syntymäpäivä on hyvä mahdollisuus kehua ihmistä siitä, että hän on olemassa. Ei mitään muuta syytä. Synttäreillähän me juhlimme sitä, että ihminen tuli olemassaolevaksi :-). Ei sitä, että hän on jotain saavuttanut, esim. lähtöjuhlat työpaikan vaihtuessa tai Idols kilpailun voitto. Juhlimme sen takia, mitä ihminen on, eikä sitä, mitä hän on saanut aikaan.
Itse asiassa, olen ymmärtänyt, että maaseudulla Suomessa on asia toisin. Siellä eivät muutenkaan ihmiset ole niin yksinäisiä, kun täällä melkein miljoonan ihmisen joukossa. Olisiko tämä sitten oikeasti ruuhka-suomen ongelma, jossa ystävyys ei voi syntyä elämän hektisyyden takia?
Itse an aio luopua tästä tavasta ja odotan aina 31.3. Sen verran olen kuitenkin pääkaupunkiseutulaistunut, että kannattaa soittaa etukäteen ... :-)
Oli syntymäpäiväni! Aamulla heräsin perheen lauluun ja halauksiin/onnentoivotuksiin. Lahjaksi sain kymmenen korkealaatuista T-paitaa!!! Se osui oikein nappiin!
Vaikka olen jo vuodesta 2001 lähtien asunut Suomessa, en ole vieläkään tottunut siihen, ettei yllätysvieraita saapuu synttäriiltana käymään. Aina odotan, että joku yllättää oven takana. Minusta tuntuu, että Virossa on ihan eri merkitys synttäreillä. Siitä kertoo ehkä hyvin se, että kotiseurakuntani, Kehran seurakunta, lähettää AINA jäsenille syntymäpäiväkortin tai jos on paikan päällä, se annettaan koko seurakunnan edessä. Suomessa taas tuntuu, että joskus ei edes päiväsankari muistaa merkkipäivää :-)
Opin asian kantapään kautta tieteenkin. Laitoin joskus vuosia sitten srk:lle avoimen kutsun, että meillä on pannu kuumana ja kaikki ovat tervetulleita. Varasimme ruokaa noin 40 ihmiselle. Saatte arvata, kuinka monta tuli ja miten kauan me söimme synttärijämiä :-).
Mietin, että onko kysymys ainoastaan toisenlaisesta tavasta, vai onko kysymys jostakin syvemmästä. Kulttuuriantropologiaopintoni eivät riitä tekemään mitään perusteellista analyysia, mutta täytyy todeta, että ihmisten kehuminen ihan vaan siitä syystä, että hän on olemassa, ei ole kovin suomalaista.
Mielestäni syntymäpäivä on hyvä mahdollisuus kehua ihmistä siitä, että hän on olemassa. Ei mitään muuta syytä. Synttäreillähän me juhlimme sitä, että ihminen tuli olemassaolevaksi :-). Ei sitä, että hän on jotain saavuttanut, esim. lähtöjuhlat työpaikan vaihtuessa tai Idols kilpailun voitto. Juhlimme sen takia, mitä ihminen on, eikä sitä, mitä hän on saanut aikaan.
Itse asiassa, olen ymmärtänyt, että maaseudulla Suomessa on asia toisin. Siellä eivät muutenkaan ihmiset ole niin yksinäisiä, kun täällä melkein miljoonan ihmisen joukossa. Olisiko tämä sitten oikeasti ruuhka-suomen ongelma, jossa ystävyys ei voi syntyä elämän hektisyyden takia?
Itse an aio luopua tästä tavasta ja odotan aina 31.3. Sen verran olen kuitenkin pääkaupunkiseutulaistunut, että kannattaa soittaa etukäteen ... :-)
keskiviikko 21. maaliskuuta 2007
Äänestivätkö kristityt kristittyjä?
Jatkaisin vielä hieman tätä vaalien jälkipuintia. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon minua nämä vaalit ja muutenkin politiikka on kiinnostanut viime viikkoina.
Olimme Espoon pastorien kanssa lounastamassa ja keskustelun kuumaksi perunaksi nousi se, että äänestävätkö kristityt kristittyjä? Jos äänestystuloksia katsomme, niin ei. Eri puolueiten listoilla oli monia julkisesti väriä tunnustavia kristittyjä. Erilaisten laskelmien mukaan pääkaupunkiseudulla arvioidaan asuvan noin 50 - 80 000 tunnustavaa kristittyä - eli uskovaa ihmistä. Esim. KD:n saama äänimäärä uudeltamaalta ja Helsingistä yhteensä oli 7875 (Hesa!!!) + 19105. Eli ehkä noin puolet alueella asuvien kristittyjen äänistä.
Jäin pohtimaan syitä siihen, miksi näin on. Kysymyshän voi olla yksinkertaisesti siitä, että puolue ratkaisee. Eli kristityt ovat valineet puolueen johon he kuuluvat ja se ei ole KD.
Toisaalta mietin, että onko se epäluottamuslausunto kristittyille poliitikoille tai siihen pyrkiville kristityille, koska ei moni kristitty muiden listoiltakaan päässyt läpi (Ilkka Halava, Valtonen Olli). Onko edelleen näin, että kristityt uskovat siihen, että poliitiikka ja usko pitäisi pitää erillään? Kristittyjä poliitikkoja nähdään vähän niinkuin sielunsa myynneiltä?
Mutta sitten mietin sitä, että myös seurakunnissa on huomattavissa trendi, että kristityt eivät usko seurakuntaan. Se on lähinnä paikka, jossa voi levähtää rankan työviikon päätteeksi. Se toimii eräänlaisena vastapainona rankassa työelämässä/maailmassa. Seurakunnan todelliseen tehtävään ja sen onnistumiseen ei uskota. Siksi omat lahjat ja energia käytetään jonkun muun, kuin seurakunnan yhteydessä.
Onko se todella näin, että laajemmassa mittakaavassa kristityt eivät usko kristittyihin?
Siinäpä hyvä kysymys...
Olimme Espoon pastorien kanssa lounastamassa ja keskustelun kuumaksi perunaksi nousi se, että äänestävätkö kristityt kristittyjä? Jos äänestystuloksia katsomme, niin ei. Eri puolueiten listoilla oli monia julkisesti väriä tunnustavia kristittyjä. Erilaisten laskelmien mukaan pääkaupunkiseudulla arvioidaan asuvan noin 50 - 80 000 tunnustavaa kristittyä - eli uskovaa ihmistä. Esim. KD:n saama äänimäärä uudeltamaalta ja Helsingistä yhteensä oli 7875 (Hesa!!!) + 19105. Eli ehkä noin puolet alueella asuvien kristittyjen äänistä.
Jäin pohtimaan syitä siihen, miksi näin on. Kysymyshän voi olla yksinkertaisesti siitä, että puolue ratkaisee. Eli kristityt ovat valineet puolueen johon he kuuluvat ja se ei ole KD.
Toisaalta mietin, että onko se epäluottamuslausunto kristittyille poliitikoille tai siihen pyrkiville kristityille, koska ei moni kristitty muiden listoiltakaan päässyt läpi (Ilkka Halava, Valtonen Olli). Onko edelleen näin, että kristityt uskovat siihen, että poliitiikka ja usko pitäisi pitää erillään? Kristittyjä poliitikkoja nähdään vähän niinkuin sielunsa myynneiltä?
Mutta sitten mietin sitä, että myös seurakunnissa on huomattavissa trendi, että kristityt eivät usko seurakuntaan. Se on lähinnä paikka, jossa voi levähtää rankan työviikon päätteeksi. Se toimii eräänlaisena vastapainona rankassa työelämässä/maailmassa. Seurakunnan todelliseen tehtävään ja sen onnistumiseen ei uskota. Siksi omat lahjat ja energia käytetään jonkun muun, kuin seurakunnan yhteydessä.
Onko se todella näin, että laajemmassa mittakaavassa kristityt eivät usko kristittyihin?
Siinäpä hyvä kysymys...
maanantai 19. maaliskuuta 2007
Jännittävä vaali-ilta
Eilinen vaali-ilta oli mielestäni tosi jännittävä. Minua alussa jännitti ennekaikkea se, miten käy joillekin ehdokas-ystävilleni. Mutta nämä vaalit toivatkin isommankin yllätyksen tullessaan.
Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että koska en ole Suomen kansalainen, en voinut vaikuttaa niiden vaalien tulokseen ...
Mietin, näin maalaisjärjellä, mitkä olivat SDP:n suuren tappion syyt. Minulla ei todellakaan ole mitään edellytyksiä tehdä poliittista analyysia tapahtuneesta, mutta näin kansalaisen näkökulmasta. Kun ajattelen sitä, että missä tilanteessa SDP on jättänyt minuun (huonon)vaikutelman, niin ensimmäisenä tule mieleen kysymys yksityiskoulujen lupahakemusten hylkäämisestä. Mielestäni silloin SDP astui aktiivisten kansalaisten varpaille. Koska oma lapseni käy yksityistä koulua, tiedän, että yksityiskoulujen vanhempien sosiaalinen aktiivisuus on ihan omaa luokansa. Sellaisia vanhempia on varmaan tuhansia tässä maassa. Ja he ovat varmasti niitä, jotka eivät jätä äänestämättä. SDP:n Kalliomäki suhtautui mielestäni jopa alentavasti niihin ihmisiin. Ääri-esimerkkinä pidän hänen kirjoitusta Länsiväylässä, jossa hän kehottaa Antero Laukkasta tulemaan alas puusta!!!. http://www.anttikalliomaki.net/ajankohtaista.php?id=19
Koko Kalliomäen käyttäytymisestä jää sellainen vaikutelma, että hän vähät välittää kansalaisista, kunhan poliittinen ohjelma toteutuu...
Toinen tapaus on tieteenkin tämä Leena Luhtasen onneton tapaus. Kysymyksessähän ei ollut mikään iso juttu todennäköisesti, mutta se, miten asiaan suhtaudutaan ... väheksyen sitä, että kansalaisillakin on tunteen ja he ajattelevat :-(.
Hakematta tule mieleen Sananlaskujen kirjasta, Raamatusta: 16:18 "Kopeus käy kukistumisen edellä, ylpeys lankeemuksen edellä.".
Niin, "kopeus käy kukistumisen edellä". Olen iloinen Maria Guzenina-Richardsonin voitosta. Hän on Espoon valtuustossa saanut hyvää palautetta kaupunkilaisilta ja on mielestäni ollut äänestäjiensä asialla, niin kuin muutkin Espoon demarit, esim. Jasminiitta Lumme. Eräässä vaalilähetyksessä Maria arvoi varovasti, että ääniä tulisi noin 4300 ... tulos oli 12530! Onneksi olkoon Maria!
Tästä tuleekin vielä mieleen, että Espoo antoi lausunnon Espoon Kristillisen koulun kuulumisesta tärkeänä osana Espoon kouluverkkoon. http://www.espoo.fi/asiakirja.asp?path=1;31;37423;37424;37425&id=50DDBB51D8D4D371C225726B002B8CB6&kanta=Kunnari\\intrakun_e.nsf
Lausunto hyväksytiin yksimielisesti - myös demarien puolesta. Sitten taas demarijohtoinen opetusministeriö tekee ihan erilaisia päätöksiä. Onkohan tässä joku ristiriita?!....
Edellisessä blogissa mietiskelin, että muuttuuko mikään suurten vaalilupauksien jälkeen. Nyt näyttää siltä, että paljonkin voi muuttua.
Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että koska en ole Suomen kansalainen, en voinut vaikuttaa niiden vaalien tulokseen ...
Mietin, näin maalaisjärjellä, mitkä olivat SDP:n suuren tappion syyt. Minulla ei todellakaan ole mitään edellytyksiä tehdä poliittista analyysia tapahtuneesta, mutta näin kansalaisen näkökulmasta. Kun ajattelen sitä, että missä tilanteessa SDP on jättänyt minuun (huonon)vaikutelman, niin ensimmäisenä tule mieleen kysymys yksityiskoulujen lupahakemusten hylkäämisestä. Mielestäni silloin SDP astui aktiivisten kansalaisten varpaille. Koska oma lapseni käy yksityistä koulua, tiedän, että yksityiskoulujen vanhempien sosiaalinen aktiivisuus on ihan omaa luokansa. Sellaisia vanhempia on varmaan tuhansia tässä maassa. Ja he ovat varmasti niitä, jotka eivät jätä äänestämättä. SDP:n Kalliomäki suhtautui mielestäni jopa alentavasti niihin ihmisiin. Ääri-esimerkkinä pidän hänen kirjoitusta Länsiväylässä, jossa hän kehottaa Antero Laukkasta tulemaan alas puusta!!!. http://www.anttikalliomaki.net/ajankohtaista.php?id=19
Koko Kalliomäen käyttäytymisestä jää sellainen vaikutelma, että hän vähät välittää kansalaisista, kunhan poliittinen ohjelma toteutuu...
Toinen tapaus on tieteenkin tämä Leena Luhtasen onneton tapaus. Kysymyksessähän ei ollut mikään iso juttu todennäköisesti, mutta se, miten asiaan suhtaudutaan ... väheksyen sitä, että kansalaisillakin on tunteen ja he ajattelevat :-(.
Hakematta tule mieleen Sananlaskujen kirjasta, Raamatusta: 16:18 "Kopeus käy kukistumisen edellä, ylpeys lankeemuksen edellä.".
Niin, "kopeus käy kukistumisen edellä". Olen iloinen Maria Guzenina-Richardsonin voitosta. Hän on Espoon valtuustossa saanut hyvää palautetta kaupunkilaisilta ja on mielestäni ollut äänestäjiensä asialla, niin kuin muutkin Espoon demarit, esim. Jasminiitta Lumme. Eräässä vaalilähetyksessä Maria arvoi varovasti, että ääniä tulisi noin 4300 ... tulos oli 12530! Onneksi olkoon Maria!
Tästä tuleekin vielä mieleen, että Espoo antoi lausunnon Espoon Kristillisen koulun kuulumisesta tärkeänä osana Espoon kouluverkkoon. http://www.espoo.fi/asiakirja.asp?path=1;31;37423;37424;37425&id=50DDBB51D8D4D371C225726B002B8CB6&kanta=Kunnari\\intrakun_e.nsf
Lausunto hyväksytiin yksimielisesti - myös demarien puolesta. Sitten taas demarijohtoinen opetusministeriö tekee ihan erilaisia päätöksiä. Onkohan tässä joku ristiriita?!....
Edellisessä blogissa mietiskelin, että muuttuuko mikään suurten vaalilupauksien jälkeen. Nyt näyttää siltä, että paljonkin voi muuttua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
