Uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi. Julkaistu Suomen Viikkolehdessä 17.4.2007

Luin äskettäin Adrian Plassin kirjan Vierailu (Päivä Osakeyhtiö 2004), jossa seurakunnan Perustaja oli tullut vierailulle seurakuntaan katsomaan, miten hommat sujuvat.
Kirja kuvasi mielekkäällä ja puhuttelevalla tavalla sitä, kuinka kaukana itse asiassa seurakunta oli sen Perustajan antamasta perustehtävästä.
Kun lueskelin Plassin värikkäitä kuvauksia mehukkaalla kielellä, nousi mieleen, entä jos Perustaja tulisikin käymään vapaaseurakunnassa?

Miten olemme onnistuneet?

Vuonna 1923 edeltäjämme määrittivät Vapaakirkon perustehtäväksi uskonelämän herättämisen ja säilyttämisen. Nämä kaksi keskeistä asiaa nousevat selkeästi Raamatusta seurakunnan perustehtäväksi. Siksi me olemme täällä.
Olemmeko onnistuneet? Kyllä, jos ajattelemme, että liike lähti liikkeelle muutamista ihmisistä ja Vapaakirkossa on tänään runsaat 14 300 jäsentä — tämä on merkittävä asia. Siitä kiitos Jumalalle ja niille, jotka ennen meitä ovat tehneet työtä.
Melkein liikutun, kun katson vanhoja kuvia miehistä ja naisista valtakunnan asialla milloin polkupyörillä, milloin mopoilla tai sitten apostolinkyydillä. Palo herättää kansamme on ollut niin suuri, että kaikki muu on ollut toisijaista. Työtä tehtiin innosta ja palosta, jonka oli saanut aikaan Jumalan rakkaus.
Toki edeltäjämme eivät olleet — niin kuin emme mekään — täydellisiä, mutta he hoitivat hyvin heille annetun tehtävän, paremmin kuin monet vierestä katsojat olisivat osanneet odottaa.
Entä tänään, nyt? Olemmeko me nuoremmat enemmän uskonelämän säilyttäjiä kuin herättäjiä? Säilytämmekö vain sitä, mitä edeltäjämme ovat saaneet aikaan? Olemme kiitollisia siitä, kun kirkkokuntamme jäsenmäärä pysyy samana ja iloitsemme pienestä kasvusta.
Mieleeni tupsahtaa kysymys: ”Missä ovat meidän 14 000?” Miten aiomme täyttää osuutemme? Miten juoksemme meille annetun viestiosuuden?

Onko seurakunta missannut herätyksen?

Kirjoitan tätä artikkelia isossa kauppakeskuksessa Helsingissä, ympärilläni on tuhansia ihmisiä. Todennäköisesti vain muutamat heistä ovat löytäneet tien Jumalan luo ja seurakuntaan.
Usein kuulen puheita herätyksestä, jossa herätystä ihannoidaan ja romantisoidaan. Nähdään tuhansia ihmisiä laulamassa Halleluja-hymniä kädet kohotettuina isoilla stadioneilla tai esirukousjonoja kokouksien päätyttyä.
Nämä kuvat eivät anna todellista kuvaa siitä, mistä herätyksessä on kysymys ja miltä herätys ylipäätänsä Suomessa näyttäisi.
Herätystä odotetaan ja rukoillaan, mutta todellisuudessa seurakunnat tavoittavat vain hyvin pienen osan ihmisistä.
Harvemmin ajatellaan, mitä herätys oikeasti merkitsee. Itse asiassa jossain mielessä Suomessa eletään herätyksen aikoja. Olen tämän kuuden vuoden aikana, kun olen asunut Espoossa, nähnyt isoja muutoksia yhteiskunnassamme. Tällaiset muutokset saavat ihmiset kysymään jonkun kestävämmän perään. Hengellistä suuntautumista ja etsintää on paljon. Mutta tämä etsintä ei välttämättä tänään johda kristillisiin seurakuntiin.
Väittäisin, että elämme juuri nyt herätyksen aikoja Suomessa, mutta ongelmana on se, että ihmiset eivät enää osaa etsiä Jumalaa seurakunnista vaan jostain muualta. Onko seurakunta tyrinyt herätyksen?

Voisiko Vapaakirkko moninkertaistua?

Vuonna 2001 seurasimme Jumalan kutsua ja muutimme perheen kanssa Espooseen. Koimme yhdessä tiimimme kanssa, että Jumalan sydämellä on aloittaa uusi seurakunta alueella. Meillä ei ollut paljonkaan kokemusta, mutta tiesimme, että Jumala oli kutsunut meidät tänne.
Alusta lähtien toimintaamme ohjaavana ajatuksena oli se, että haluamme tavoittaa seurakunnattomia.
Ensimmäisten kolmen vuoden aikana emme nähneet yhtään uskoontuloa. Olimme joskus jopa epätoivoisia ja ajattelimme, että tuleeko tästä mitään? Jumalan rohkaisemana jatkoimme eteenpäin ja tänään voimme sanoa, että melkein 50 % kasvustamme tulee Vapaakirkon ulkopuolelta.
Joskus kuulee ajatuksia, että uusien seurakuntien istuttaminen olisi ikään kuin jollain tavalla kevyttä tai jopa kevytmielistä toimintaa. Kuuden vuoden kokemuksella varmaan koko tiimimme voi sanoa, että sitä se ei ole.
Uusien seurakuntien istuttaminen ei ole mekaanista rakenteiden luomista ja jäsenkirjojen siirtämistä vaan määrätietoista ihmisten tavoittamista evankeliumilla. Se on edellytyksien luomista uuden hengellisen elämän syntymiseksi.
Euroopassa ei ole montaa evankelikaalista mega-seurakuntaa. Sen sijaan näyttää siltä, että ne kirkot ja herätysliikkeet, jotka ovat panostaneet uusien seurakuntien synnyttämiseen kasvukeskuksiin, ovat kokeneet myös voimakasta kasvua.
Esimerkkinä voisimme tuoda vaikka Saksan Vapaakirkon tai Englannin kirkon uudistusliikkeen, (jossa seurakuntaistutuksella hieman erilainen merkitys, mutta silti sama sisältö).
Vaikka Suomessa on viime vuosikymmeninä istutettu uusia seurakuntia, se ei ole silti kovin yleistä. Paljon seurakuntia on syntynyt erimielisyyksien takia, mikä on huono lähtökohta terveen seurakuntayhteisön syntymiseen.
Sen sijaan, että seurakuntien istuttaminen on satunnaista, se voisi olla kirkon yhteinen kasvustrategia.
On myös näyttöä siitä, että uusien seurakuntien syntyminen lisää myös olemassa olevien seurakuntien aktiivisuutta.
Jossittelen hieman: jos vuonna 2001 pääkaupunkiseudulla olisi aloitettu 10 samanlaista projektia kuin Espoossa aloitettiin, meillä olisi hyvin todennäköisesti kymmenen noin sadan hengen seurakuntaa tällä alueella.
Mitä se olisi vaatinut? Jokaiseen sellaiseen projektiin olisi tarvittu noin viiden hengen tiimi, joka olisi muuttanut alueelle, sekä tiimin johtajan vuoden palkka. Eli olisimme tarvinneet 50 tehtävään valmennettua innokasta istuttajaa ja vähän rahaa.
Espoon seurakuntaistutuksen kokemuksella voin sanoa, että nykyisessä hengellisessä ja sosiaalisessa tilanteessa Vapaakirkko voisi hyvinkin moninkertaistua seuraavan 30 vuoden aikana.

Paikallisseurakunta on maailman toivo

Nämä Bill Hybelsin sanat ovat syöpyneet muistiini. Millään muulla yhteisöllä maan päällä ei ole näin suuria mahdollisuuksia. Paikallisseurakunnalla on ainoa todellinen elämää muuttava sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Voisi myös sanoa, että ilman tätä sanomaa maailma on toivoton.
Meille seurakuntina ei siis ole jätetty ainoastaan suurta mahdollisuutta vaan myös suuri vastuu. Ihmisten ikuinen kohtalo riippuu siitä, miten me hoidamme tehtävämme.
Valitettavasti länsimainen kristillisyys on menettänyt uskottavuutensa ja juuri sen takia Jumalaa etsitään muualta kun kirkosta.
Meidän on katsottava peiliin ja kysyttävä, millainen on se hengellisyys, jota itse elämme. Tarkoittaako seurakunnan toimintaan osallistuminen levähdystaukoa raskaan työviikon jälkeen vai maailman tärkeimmän tehtävän toteuttamista? Olenko riittävän vapaa lähtemään, kun Jeesus sanoo: ”Seuraa minua”?
Haluan erityisesti haastaa omaa sukupolveani. Uskon siihen, että meidän 60–70 -luvuilla syntyneiden pitäisi erityisesti kantaa huolta siitä, miten meidän sukupolvellemme käy suhteessa evankeliumiin.

Itse asiassa tämä Adrian Plassin fiktiivinen tarina Perustajan vierailusta perustuu tosiasiaan, että niin tulee käymään. Perustaja on tulossa!
”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”